Aukkoja, leimasimia ja sattuman sallimista
Lapsuuden lempikirjani sivuilla on erimuotoisia aukkoja. Niiden kautta voi kurkistaa eteenpäin ja arvailla, mitä muumeille seuraavaksi tapahtuu. Tämä Tove Janssonin Kuinkas sitten kävikään? -kirjan nerokas idea toimii vertauskuvana koko elämälle.
Meillä kaikilla on tulevaisuuden suunnitelmia ja haaveita – pieniä aukkoja, joista näemme vilauksen jostain uudesta, ennen kuin olemme päässeet perille. Emme vain koskaan tiedä varmasti, mitä tulee lopulta tapahtumaan.
Samalla tavalla katsomme aukkojen läpi menneisyyteen. Muistamme sieltä mielemme valitsemia yksityiskohtia, ja jotkut hetket ovat kadonneet mustiin aukkoihin, jotka muisti päätti pyyhkiä pois.
Moni muistaa lapsuudestaan parhaiten lelut ja leikit, mutta minä muistan materiaalit, värit ja paperikaupat. Minua kiehtoivat jo pienenä erilaiset pinnat ja sekatekniikat – askartelin ja piirtelin mieluummin kuin leikin.
Jotkut muistot säilyvät onneksi kirkkaina. Muistan, että nämä paperiin leikatut aukot olivat lapsena minusta hyvin kiehtovia. Muistan elävästi myös erään lastentapahtuman Nokian Kankaantakana vuosien takaa, ajalta ennen kuin aloitin koulun.
Seinällä oli jonkun itse tekemä piirustus puusta, jonka runkoon ja oksiin oli askarreltu pieniä luukkuja kuin oviaukkoja. Kun niitä raotti, sisältä kurkisti peikkoja. Tuossa hetkessä oli samaa taikaa kuin Janssonin kirjassa.
Samalta ajalta muistan Nokian torin laidalla olleen pienen sekatavarakaupan, jonka alahyllyllä oli myynnissä pieniä vihkoja. Niissä oli mustat kannet, joita koristi mosaiikkimainen, värikäs kuvitus. Halusin niitä vihkoja aina vain lisää – en niinkään piirtelyä varten, vaan pelkästään niiden kiehtovien kansien takia.
Mustan ja värien liitto jatkui Kankaanpään ala-asteella, kun opettelimme raaputustekniikkaa. Ensin paperi väritettiin täyteen kirkkaita vahavärejä, ja koko komeus peitettiin mustalla vahaliidulla. Kun mustaa pintaa raaputti, alta paljastui värien loisto. Innostuin tästä tekniikasta niin valtavasti, että esittelin ja opetin sitä kaikille, jotka vain suostuivat katsomaan.
Toinen suuri oivalluksen hetki tapahtui R-kioskilla, kun olin 7-vuotias. Siellä myytiin pieniä leimasimia, jotka vetivät minua puoleensa magneetin lailla. Kun sain haalittua kokoon tarpeeksi kolikoita, ostin mustan silmä-leimasimen. Se oli mielestäni valikoiman mielenkiintoisin.
Leimasin silmiä intohimoisesti jokaiseen löytämääni paperiin, kunnes muste eräänä päivänä loppui. Lamaantumisen sijaan keksin ratkaisun: hoksasin, että voin värittää leimasimen kumisen kuvion erivärisillä tussilla ja jatkaa leimailua. Se oli kenties ensimmäinen oma sekatekniikan ja soveltamisen oivallukseni.
”Leikkaa ja liimaa” -askartelu kuului lapsena lempipuuhiini heti, kun sormeni alkoivat olla siihen tarpeeksi näppärät. Vuosia myöhemmin hain oppia askarteluihin ja taiteiluihin erilaisilta opistojen kursseilta ja lopulta jopa taidekoulusta. Siellä oli mahtavaa päästä kokeilemaan kaikkia perinteisiä taidegrafiikan menetelmiä.
Loppujen lopuksi mikään niistä tiukoista, perinteisistä tekniikoista ei kuitenkaan vienyt minua täysin mennessään. Grafiikan opettajani oli sitä mieltä, ettei grafiikassa ole sijaa virheille ja sattumuksille. Joissain tekniikoissa ei tietenkään juuri olekaan. Huomasin kaipaavani nimenomaan vapaampaan tekemiseen, jossa kokeiluilla ja sattumalla on iso mahdollisuus, eikä kaiken tarvitse olla alusta asti niin tarkkaan suunniteltua.
Parhaan oivallukseni taidekouluaikana tein täysin vahingossa. Minun piti painaa paperille saman puupiirrosvedoskuvion päälle toiseen kertaan samalla laatalla mutta eri värillä (syventääkseni värisävyä), mutta asetinkin laatan vahingossa toisinpäin ensimmäisen vedoksen päälle, niin että sen yläreuna tulikin alas. Japanilaisen Hokusai-aallon inspiroima kuvioni muuttuikin ikuisuussilmukaksi (infinity-symboliksi), ja olin lopputuloksesta aivan riemuissani.
Olenkin edelleen samalla kokeilun ja ”askartelun” tiellä. Nykyään se tarkoittaa kollaaseja, sekatekniikoita, kalligrafiaa, paperinsidontaa ja muita paperitöitä – myös kolmiulotteisia muotoja. Tärkeintä minulle ei ole valmis reitti, vaan se, mitä kaikkea voi kokeilla ja yhdistää. Kyse on kokeilun ja löytämisen prosessista, jossa matka on vähintään yhtä tärkeä kuin päämäärään pääseminen – ellei jopa tärkeämpi.
Holes, stamps, and allowing room for chance
The pages of my favorite childhood book feature holes of various shapes. Through them, you can peek ahead and guess what will happen to the Moomins next. This ingenious idea from Tove Jansson’s book The Book about Moomin, Mymble and Little My acts as a metaphor for life as a whole. We all have future plans and dreams—small openings through which we catch a glimpse of something new before we have even arrived. We just never know for certain what will ultimately happen.
In the same way, we look through holes into the past. We remember specific details chosen by our minds, while some moments have vanished into black holes that memory decided to wipe away.
While many remember toys and games best from their childhood, I remember materials, colors, and stationery shops. Even as a young child, I was fascinated by different surfaces and mixed media—I preferred crafting and drawing over playing.
Fortunately, some memories remain vivid. I remember finding these cut-out holes in paper deeply fascinating as a child. I also vividly recall a children’s event in Kankaantaka, Nokia, from years ago, before I started school.
On the wall hung someone’s handmade drawing of a tree. Small flaps, like doorways, had been crafted into its trunk and branches. When you cracked them open, trolls peeked out from inside. That moment held the same magic as Jansson’s book.
From around the same time, I remember a small general store on the edge of the Nokia market square, which sold small notebooks on its bottom shelf. They had black covers decorated with a mosaic-like, colorful illustration. I kept wanting more and more of those notebooks—not so much for drawing, but purely because of their fascinating covers.
The marriage of black and color continued at Kankaanpää primary school when we learned the scratchboard technique. First, the paper was colored entirely with bright wax crayons, and the whole splendor was covered with black wax crayon. When you scratched the black surface, the brilliance of the colors was revealed underneath. I became so incredibly enthusiastic about this technique that I demonstrated and taught it to anyone who agreed to watch.
Another great moment of realization happened at an R-kioski when I was 7 years old. They sold small stamps there that drew me in like a magnet. Once I managed to scrape together enough coins, I bought a black eye stamp. I thought it was the most interesting one in the selection.
I stamped eyes passionately onto every piece of paper I could find until the ink ran out one day. Instead of freezing up, I came up with a solution: I realized I could color the stamp’s rubber pattern with different colored felt-tip pens and keep stamping. This was perhaps my very first independent realization of mixed media and adaptation.
”Cut and paste” crafting was among my favorite activities as a child as soon as my fingers became nimble enough for it. Years later, I sought guidance for my crafts and art from various adult education courses and eventually even from art school. It was wonderful to get to try all the traditional printmaking methods there.
Ultimately, however, none of those rigid, traditional techniques completely won me over. My printmaking teacher believed there was no room for errors and accidents in graphics. In some techniques, of course, there really isn’t. I noticed that I specifically craved a freer way of working, where experimentation and chance have a huge opportunity, and not everything needs to be so meticulously planned from the start.
I made my best realization during my art school days completely by accident. I was supposed to print on paper over the same woodcut print pattern a second time with the same plate but a different color (to deepen the hue). However, I accidentally placed the plate upside down on top of the first print, so that its top edge ended up at the bottom.
My pattern, which was inspired by the Japanese Hokusai wave, transformed into an infinity loop, and I was absolutely thrilled with the result.
Indeed, I am still on that same path of experimentation and ”crafting.” Nowadays, that means collages, mixed media, calligraphy, bookbinding, and other paper crafts—including three-dimensional forms.
The most important thing for me is not a finished route, but everything you can experiment with and combine. It is a process of trial and discovery where the journey is at least as important as reaching the destination—if not even more important.
(Translated by AI)