In English->

Istumme syvästi keskittyneinä kirjainvetojen harjoitteluun pöytiemme ääressä. Kuuluu vain vaimeaa kalligrafiaterän rahinaa paperia vasten ja silloin tällöin syvä huokaus. Välillä tarkkasilmäinen ja asiantunteva opettajamme tekee kierroksen antaen jokaiselle lempeää ohjausta – tai sitten keräännymme hänen ympärilleen seuraamaan mestarin kadehdittavan taidokasta jälkeä.

Taidamme olla tämän lajin viimeisiä dinosauruksia – niitä, jotka vielä ymmärtävät tämän hitauden ja vaivannäön arvon, kun kaikki muu ympärillämme digitalisoituu.

Opettajan lähestyessa tekee mieli alkaa selitellä: ”Tänään on huono päivä, nukuin huonosti, tällaista terää en ole ennen käyttänyt, en ole harjoitellut tarpeeksi viime aikoina…” Huomaan virheitäni kyllä itsekin kirjoittaessani, mutta käsi ei vain tottele, se vaatii toistoja toiston perään, käden motoriikan harjoittamista.

Ensimmäinen puoli tuntia vähintään menee pelkästään ”lämmittelyyn”, ja välillä on pakko pitää taukoja, vaikka ei aina malttaisi. Jonain päivinä kirjoittaminen sujuu paremmin kuin toisina. Uuden tekstityylin opettelu voi olla aluksi aika tuskallista, vaikka olisi jo pidempään harrastanut kalligrafiaa. Käsi toistaisi mielellään sitä aiemmin opittua tyyliä.

On myös kokeiltava ja löydettävä itselle oikeat välineet, kuhunkin kirjoitustyyliin oikea combo. Teriä, varsia, musteita ja papereita on paljon erilaisia. Terä voi myös kulua pilalle tai olla alun perinkin viallinen, terän kulma paperiin voi olla väärä tai käden asento huono. Aina ei hoksaa, mistä voi olla kyse, jos ei oikein suju, mutta onneksi opettaja ja muut kurssilaiset osaavat neuvoa, kunhan rohkaistuu sanomaan ääneen: ”Nyt joku mättää, auttakaa pliis!”

Välillä tuskastuttaa ja hartiat kiristyvät. Mietin, mitenköhän muilla sujuu. Jonkun parahtaessa: ”S-kirjain on sitten kamalan vaikea!”, rentoudun kiitollisena keskeytyksestä ja liityn ryhmän innokkaaseen keskusteluun, joka lopulta polveilee sinne tänne kuin s-kirjaimen mutkat, kunnes opettaja palauttaa meidät takaisin harjoitteluun. Lopuksi kiinnitämme tuotoksemme seinälle katsoaksemme niitä yhdessä, ja huomaamme, kuinka erilaista kunkin käsiala on. Kehumme ja kannustamme toisiamme, tässähän me vasta opetellaan.

Kurssilaistemme keski-ikä lienee jossain 70:n tienoilla. Kaunokirjoitus ei minua nuorempia enää paljon taida kiinnostaa. Sen opettelu vaatii tuhottoman paljon aikaa ja kärsivällisyyttä. Minunkin mieleni on usein levoton. Keskittyminen kovin pitkäksi aikaa vain yhteen asiaan ei ole helppoa, paitsi silloin, kun scrollaa Instagramia.

Olen ensimmäistä sukupolvea, jonka ei ole tarvinnut koskaan kastaa terää musteeseen, ja viimeistä sukupolvea, joka selvisi peruskoulusta täysin ilman tietokoneita, jos ei ottanut sitä valinnaisaineeksi yläasteella. Sellainen kiinnosti vain nörttejä. Vielä ei ollut Windowsia, hiirtä eikä sähköpostia. Vain jotain koodinpätkiä pienellä mustalla ruudulla tai alkeellisia pelejä.

Perinteinen kaunokirjoitus minun oli kuitenkin vielä huolella ala-asteella opeteltava, mistä olen nyt iloinen, kuin myös siitä, että sain viettää lapsuuteni ilman tietokoneita tai älylaitteita. Viidennellä luokalla aloin ihan oma-aloitteisesti kirjoittaa paljon yksinkertaisempaa kaunoa, jota on nopeampaa kirjoittaa ilman koukeroisia päätteitä ja silmukoita, vaikka kynää joutuukin nostamaan paperista usein, toisin kuin perinteisessä kaunossa, jossa sanan voi kirjoittaa nostamatta kynää, eli kirjaimet ”sidotaan” kaikki toisiinsa.

Nuori opettajamme huomautti kyllä asiasta, mutta antoi periksi. Vanhemman polven opettaja olisi varmaan laittanut kirjoittamaan uudestaan. Vain muutamaa vuotta myöhemmin kouluissa otettiin käyttöön kalligrafi Toivo Heiskasen suunnittelema pelkistetympi tyyli, jossa silmukoista luovuttiin. Vuonna 2004 sitä vielä yksinkertaistettiin tekstauksen suuntaan, kunnes vuonna 2016 kaunokirjoituksesta luovuttiin kokonaan ja siirryttiin pelkkään tekstaukseen.

Muistelen haikeudella sitä aikaa, jolloin vielä kirjoiteltiin kirjeitä, postikortteja ja päiväkirjoja kauniilla käsialalla, kukin omalla tyylillään. Muistan, kuinka kauniisti äitini kirjoitti minulle monta kirjettä kauniille paperille, kun olin kuukauden mittaisella CISV-kesäleirillä, ja minäkin löysin aikaa vastata hänelle. Olin pakannut vaaleansinistä (sen aikainen lempivärini!) kirjepaperia, kuoria ja ehkä postimerkkejäkin mukaan.

Saksalainen huonetoverini Birgit leirillä kirjoitti ison kasan kirjeitä perheelleen ja ystävilleen harva se päivä. Hänen kirjoituksensa oli hyvin tasaista ja pyöreää, ja ihan erinäköistä kirjoitusta kuin minun. Mitäköhän hänelle kuuluu? Muistan vielä hänen koko nimensä. Googlaamalla löytyy kymmeniä sen nimisiä Saksassa.

Vanhempieni erottua kävin kirjeenvaihtoa isäni kanssa. Hän kirjoitti tekstaamalla ruutupaperille, jatkaen tarinaa päiväkirjamaisesti. Välillä taisi olla vähän tuiskeessa kirjoitettua. Nuoruudenaikainen poikaystäväni kirjoitteli ikävöiviä kirjeitä ja kortteja armeijasta Niinisalosta ja jostain Lapin harjoitusleiriltä, vaikka hän ei ollut ollenkaan mikään kynäniekka ja kirjoitusjälkikin oli aika kömpelöä.

Kävin laiskanpuoleista kirjeenvaihtoa myös yhden serkkuni ja äidinkielenopettajatätini kanssa, ja ajoittain minulla oli Birgitin lisäksi muita kirjekavereita ulkomailla. Isoin kannustin kirjeenvaihtoon taisi olla se, että keräilin silloin postimerkkejä. Iso lannistin taasen oli se, että elämässäni ei yleensä tapahtunut juuri mitään ihmeellistä, mistä kirjoittaisin. En muista, mistä he kirjoittivat minulle. Ei varmaan myöskään juuri mitään kovin erikoista.

Muutama vuosi sitten täti siirtyi pilvenreunalle, ja sain nipun hänelle kirjoittamiani kirjeitä ja kortteja takaisin. Eipä niissä mitään mielenkiintoista ollut. Joka kirjeessä aluksi pahoittelin, etten ollut kirjoitellut ja raportoin koulutodistuksen ja kokeiden numeroita, joskus kerroin uusista opettajista, tai kerroin jos olin ollut sairaana.

Täti oli säilyttänyt varmasti ihan kaikki elämänsä aikana saamansa kirjeet ja kortit, ison kasan päiväkirjoja, tyhjiä ja puolityhjiä muistivihkoja, isoäitini ja muidenkin edesmenneiden sukulaisten kirjeenvaihdon ja talteen leikattuja lehtileikkeitä. Niitä oli lipaston laatikoissa, täyteen pakatuissa pahvilaatikoissa ja matkalaukuissa kaapeissa ja ullakolla. Kukaan ei halunnut niitä kaikkia alkaa käydä läpi. Oma kuolinsiivous olisi jokaisen hyvä tehdä ajoissa.

Tunnistin aikanaan jokaisen perheenjäseneni, sukulaisteni ja ystävieni käsialan helposti. Jos vaikka kirje tai kortti tupsahti postiluukusta, niin heti näki, keneltä se oli. Joku kirjoitti vaikkapa hyvin tiiviisti, matalasti tai takakenoon, tai teki ylimääräisiä koukeroita alku- ja loppukirjaimiin. En ole säilyttänyt kenenkään kirjeitä enkä kortteja enää pitkään aikaan, mutta tunnistaisin käsialat ehkä vieläkin.

Nykyään sitä arjessa kirjoittaa enää käsin vain joskus jonkun muistilapun tai kauppalistan, jonka sitten ehkä unohtaakin kotiin, mutta se ei yleensä haittaa, koska kirjoittamisen ja asiaan kunnolla keskittymisen ja asioiden jäsentelemisen jättämän muistijäljen avulla asiat muistaa paremmin. Kynä kädessä doodlailu tai värityskuvien värittäminen auttaa keskittymään ja rauhoittumaan, jos on vaikka kuunneltava jokin pidempi esitys.

Olen oppinut opiskelemaan kirjoittamalla ensin käsin kynällä kaikki asiat, vaikka se on tietysti hidasta. Osaan myös ilmaista itseäni paremmin kirjoittamalla kuin puhumalla, kun saan valita sanani rauhassa. Toki nykyään tällaiset pitkät tekstit kirjoittaa mieluummin koneella, mutta ideoita kirjoitan ja piirrän muistivihkoon lyijykynällä.

Pari vuotta sitten opiskellessani aikuislukiossa espanjan kielen kurssit yo-kirjoituksiin asti, oli opeteltava vastaamaan koekysymyksiin koneella, mikä tuntui aluksi niin mahdottomalta, että melkein luovutin. Oli usein pakko hahmotella lauseet ensin kynällä paperilla. Käsi muistaa ja kirjoittaa ihan automaattisesti esimerkiksi aksenttimerkit, kun koneella kirjoittaessa ne unohtaa tai niiden paikkaa joutuu miettimään.

Writing by hand

We sit deeply focused on practicing letter strokes at our desks. The only sound is the faint scratching of the calligraphy nib against the paper, and the occasional deep sigh. Every now and then, our sharp-eyed and talented teacher makes their rounds, offering gentle guidance to each of us – or we gather around them to watch the master’s enviably skillful technique. We must be some of the last dinosaurs of this discipline—those who still understand the value of this slowness and effort, while everything else around us is becoming digital.

As the teacher approaches, I feel like making excuses: “Today is a bad day, I slept poorly, I haven’t used this kind of nib before, I haven’t practiced enough lately…” I notice my own mistakes as I write, but my hand just won’t cooperate; it requires repetition after repetition, training the hand’s motor skills. The first half hour, at least, goes entirely into just ”warming up,” and sometimes you just have to take breaks, even if you are reluctant to stop. Some days writing goes better than others. Learning a new script style can be quite painful at first, even if you have been doing calligraphy for a longer time. The hand would gladly keep repeating the previously learned style.

You also have to experiment and find the right tools for yourself, the right combo for each writing style. There are many different types of nibs, holders, inks, and papers. A nib can also wear out and be ruined, or be defective from the start, the angle of the nib to the paper might be wrong, or the hand position poor. You don’t always realize what the issue might be when things aren’t going well, but fortunately, the teacher and other students can offer advice, as long as you find the courage to say out loud: ”Something’s wrong here, please help!”

Sometimes it gets frustrating and your shoulders tense up. I wonder how the others are doing. When someone gasps: “The letter S is just awfully difficult!”, I relax, grateful for the interruption, and join the group’s enthusiastic conversation, which eventually wanders here and there like the curves of an S, until the teacher brings us back to practicing. At the end, we pin our work on the wall to look at them together, and we notice how different everyone’s handwriting is. We praise and encourage each other—after all, we are just learning.

The average age of our course participants is probably somewhere around 70. Cursive writing doesn’t seem to interest people younger than me very much anymore. Learning it requires an immense amount of time and patience. My mind, too, is often restless. Focusing on just one thing for a very long time is not easy—except when scrolling through Instagram.

I belong to the first generation that has never had to dip a nib into ink, and the last generation that made it through comprehensive school completely without computers, unless you chose it as an elective in junior high. That only interested nerds. There was no Windows yet, no mouse, and no email. Just some snippets of code on a small black screen or primitive games.

However, I still had to carefully learn traditional cursive in elementary school, which I am happy about now, as well as the fact that I got to spend my childhood without computers or smart devices. In the fifth grade, entirely on my own initiative, I started writing a much simpler cursive, which is faster to write without curly serifs and loops—even though you have to lift the pen from the paper often, unlike in traditional cursive where you can write a word without lifting the pen, meaning the letters are all ”bound” to each other.

Our young teacher did point it out, but gave in. A teacher from the older generation would probably have made me rewrite it. Just a few years later, schools introduced a more minimalist style designed by calligrapher Toivo Heiskanen, which abandoned loops. In 2004, it was simplified even further toward print writing, until in 2016, cursive writing was abandoned entirely in favor of print-only writing.

I look back with nostalgia on the time when people still wrote letters, postcards, and diaries in beautiful handwriting, each in their own style. I remember how beautifully my mother wrote me many letters on lovely paper when I was at a month-long CISV summer camp, and I found the time to reply to her too. I had packed light blue (my favorite color at the time!) writing paper, envelopes, and maybe even stamps with me.

My German roommate at the camp, Birgit, wrote a huge stack of letters to her family and friends almost every day. Her handwriting was very even and round, and looked completely different from mine. I wonder how she is doing. I still remember her full name. Googling it brings up dozens of people with that name in Germany.

After my parents divorced, I corresponded with my father. He wrote in print on grid paper, continuing the story like a diary. Sometimes it seemed to be written a bit under the influence. My youth-era boyfriend wrote longing letters and cards from the army in Niinisalo and from some training camp in Lapland, even though he was not a wordsmith at all and his handwriting was quite clumsy.

I also kept up a rather lazy correspondence with one of my cousins and my aunt, who was a Finnish teacher, and from time to time, I had other pen pals abroad besides Birgit. The biggest incentive for corresponding was probably that I collected stamps back then. The biggest discouragement, on the other hand, was that usually nothing very extraordinary happened in my life to write about. I don’t remember what they wrote to me about. Probably nothing very special either.

A few years ago, my aunt passed away, and I got a bundle of the letters and cards I had written to her back. There wasn’t really anything interesting in them. At the beginning of every letter, I apologized for not writing and reported my report card and exam grades, sometimes I talked about new teachers, or told her if I had been sick.

My aunt had surely kept absolutely every letter and card she had received during her lifetime, a huge stack of diaries, empty and half-empty notebooks, the correspondence of my grandmother and other deceased relatives, and saved newspaper clippings. They were in dresser drawers, packed tightly in cardboard boxes, and in suitcases in closets and the attic. No one wanted to start going through all of them. Doing your own death cleaning in good time is something everyone should do.

Back then, I easily recognized the handwriting of every family member, relative, and friend. If a letter or card dropped through the mail slot, for instance, you could see right away who it was from. Someone might write very tightly, low, or slanted backward, or make extra curls on the initial and final letters. I haven’t kept anyone’s letters or cards for a long time now, but I might still recognize the handwritings.

Nowadays, in everyday life, you only write by hand occasionally to jot down a memo or a grocery list, which you might then forget at home anyway—but that usually doesn’t matter, because the memory trace left by writing, concentrating properly, and organizing things helps you remember them better. Doodling with a pen in hand or coloring in coloring books helps you focus and calm down if, for example, you have to listen to a longer presentation.

I have learned to study by first writing everything down by hand with a pen, even though it is slow, of course. I also know how to express myself better by writing than by speaking, when I get to choose my words in peace. Of course, nowadays you prefer to type long texts like this on a computer, but I write and draw ideas in a notebook with a pencil.

A couple of years ago, when I was studying Spanish courses in adult high school all the way to the matriculation exams, I had to learn to answer exam questions on a computer, which felt so impossible at first that I almost gave up. I often had to draft the sentences first with a pen on paper. The hand remembers and writes accent marks completely automatically, for example, whereas when typing on a computer, you forget them or have to think about where they are.

---

This text was translated into English by AI.