Istumme syvästi keskittyneenä kirjainvetojen harjoitteluun pöytiemme ääressä. Kuuluu vain vaimeaa hiusterän rahinaa paperia vasten, ja silloin tällöin syvä huokaus jostain suunnasta. Välillä opettaja tekee kierroksen ja antaa jokaiselle lempeästi palautetta.
Tekee mieli alkaa selitellä: ”Tänään on huono päivä, nukuin huonosti, tällaista terää en ole ennen käyttänyt, en ole harjoitellut tarpeeksi viime aikoina…” Huomaan virheitäni kyllä itsekin kirjoittaessani, mutta käsi ei vain tottele, se vaatii toistoja toiston perään, käden motoriikan harjoittamista.
Ensimmäinen puoli tuntia vähintään menee pelkästään ”lämmittelyyn”, ja välillä on pakko pitää taukoja, vaikka ei aina malttaisi. Jonain päivinä sujuu paremmin kuin toisina. Uuden tekstityylin opettelu voi olla aluksi aika tuskallista, vaikka olisi jo pidempään harrastanut kalligrafiaa. Käsi toistaisi mielellään sitä aiemmin opittua tyyliä.
On myös kokeiltava ja löydettävä itselle oikeat välineet, kuhunkin kirjoitustyyliin oikea combo. Teriä, varsia, musteita ja papereita on erimerkkisiä ja -laatuisia. Terä voi myös kulua pilalle tai olla alun perinkin viallinen, terän kulma paperiin voi olla väärä tai käden asento huono. Aina ei hoksaa, mistä voi olla kyse, jos ei oikein suju, mutta onneksi opettaja ja muut kurssilaiset osaavat neuvoa, kunhan rohkaistuu sanomaan ääneen, että nyt joku mättää, auttakaa!
Välillä tuskastuttaa ja hartiat kiristyvät. Mietin, mitenköhän muilla sujuu. Jonkun parahtaessa: ”S-kirjain on sitten kamalan vaikea!”, rentoudun kiitollisena keskeytyksestä ja liityn ryhmän innokkaaseen keskusteluun, joka lopulta polveilee sinne tänne kuin s-kirjaimen mutkat, kunnes opettaja palauttaa meidät takaisin harjoitteluun. Lopuksi kiinnitämme tuotoksemme seinälle katsoaksemme niitä yhdessä, ja huomaamme, kuinka erilaista kunkin käsiala on. Kehumme ja kannustamme toisiamme, tässähän me vasta opetellaan.
Kurssilaistemme keski-ikä lienee jossain 70:n tienoilla. Kaunokirjoitus ei minua nuorempia enää paljon taida kiinnostaa. Sen opettelu vaatii tuhottoman paljon aikaa ja kärsivällisyyttä. Minunkin mieleni on usein levoton. Keskittyminen kovin pitkäksi aikaa vain yhteen asiaan ei ole helppoa, paitsi silloin, kun scrollaa Instagramia.
Olen ensimmäistä sukupolvea, jonka ei ole tarvinnut koskaan kastaa terää musteeseen, ja viimeistä sukupolvea, joka selvisi peruskoulusta täysin ilman tietokoneita, jos ei ottanut sitä valinnaisaineeksi yläasteella. Sellainen kiinnosti vain nörttejä. Vielä ei ollut Windowsia, hiirtä eikä sähköpostia. Vain jotain koodinpätkiä pienellä mustalla ruudulla tai alkeellisia pelejä.
Perinteinen kaunokirjoitus minun oli kuitenkin vielä huolella ala-asteella opeteltava, mistä olen nyt iloinen, kuin myös siitä, että sain viettää lapsuuteni ilman tietokoneita tai älylaitteita. Yläasteella aloin ihan oma-aloitteisesti kirjoittaa paljon yksinkertaisempaa kaunoa, jota on nopeampaa kirjoittaa ilman koukeroisia päätteitä ja silmukoita, vaikka kynää joutuukin nostamaan paperista usein, toisin kuin perinteisessä kaunossa, jossa sanan voi kirjoittaa nostamatta kynää, eli kirjaimet ”sidotaan” kaikki toisiinsa.
Nuori opettajamme huomautti kyllä asiasta, mutta antoi periksi. Vanhemman polven opettaja olisi laittanut kirjoittamaan uudestaan. Vain muutamaa vuotta myöhemmin kouluissa otettiin käyttöön kalligrafi Toivo Heiskasen suunnittelema pelkistetympi tyyli, jossa silmukoista luovuttiin. Vuonna 2004 sitä vielä yksinkertaistettiin tekstauksen suuntaan, kunnes vuonna 2016 kaunokirjoituksesta luovuttiin kokonaan ja siirryttiin pelkkään tekstaukseen.
Muistelen haikeudella sitä aikaa, jolloin vielä kirjoiteltiin kirjeitä, postikortteja ja päiväkirjoja kauniilla käsialalla, kukin omalla tyylillään. Muistan, kuinka kauniisti äitini kirjoitti minulle monta kirjettä kauniille paperille, kun olin kuukauden mittaisella kesäleirillä, ja minäkin löysin aikaa vastata hänelle. Olin pakannut kirjapapereita, kuoria ja ehkä postimerkkejäkin mukaan. Muistan, että saksalainen huonetoverini kirjoitti ison kasan kirjeitä perheelleen ja ystävilleen harva se päivä. Hänen kirjoituksensa oli hyvin tasaista ja pyöreää, ihan erinäköistä kirjoitusta kuin minun. Leirin jälkeen kirjoittelin hänen kanssaan jonkin aikaa. Mitäköhän hänelle kuuluu. Muistan vielä hänen koko nimensä. Mahtaisinko läytää. Googlaamalla löytyy kymmeniä sen nimisiä Saksassa. Facebookilla löytsin kaukaisen sukulaisen, joka asuu Meksikossa.
Vanhempieni erottua kävin kirjeenvaihtoa isäni kanssa. Hän kirjoitti tekstaamalla ruutupaperille, jatkaen tarinaa päiväkirjamaisesti. Välillä taisi olla vähän tuiskeessa kirjoitettua. Silloinen poikaystäväni kirjoitti paljon kirjeitä ja kortteja armeijasta Niinisalosta ja jostain Lapin harjoitusleiriltä, vaikka hän ei ollut ollenkaan mikään kynäniekka. Jokaisella oli oma persoonallinen, mutta kuitenkin säännöllinen käsialansa, jota oppi lukemaan sujuvasti, vaikka se olisi ollut hieman vaikeammin luettavaa.
Tunnistin jokaisen perheenjäseneni, sukulaisteni ja ystävieni käsialan helposti. Jos vaikka kirje tai kortti tupsahti postiluukusta, niin heti näki, keneltä se oli. Joku kirjoitti vaikkapa hyvin tiiviisti tai takakenoon tai teki ylimääräisiä koukeroita alku- ja loppukirjaimiin. Työelämään toimistosihteeriksi päästyäni oli opittava tulkitsemaan hyvin hankaliakin käsialoja, kun oli esimerkiksi puhtaaksikirjoitettava johtajan kirjeitä. Nykylapset eivät todennäköisesti osaa lukea minkäänlaista kaunoa.
Nykyään sitä arjessa kirjoittaa enää käsin vain joskus jonkun muistilapun tai kauppalistan, jonka sitten ehkä unohtaakin kotiin, mutta se ei yleensä haittaa, koska kirjoittamisen ja asiaan kunnolla keskittymisen ja asioiden jäsentelemisen jättämän muistijäljen avulla asiat muistaa paremmin. Kynä kädessä doodlailu tai värityskuvien värittäminen auttaa keskittymään ja rauhoittumaan, jos on vaikka kuunneltava jokin pidempi esitys.
Olen oppinut opiskelemaan kirjoittamalla ensin käsin kynällä kaikki asiat, vaikka se on tietysti hidasta. Osaan myös ilmaista itseäni paremmin kirjoittamalla kuin puhumalla, kun saan valita sanani rauhassa. Toki nykyään tällaiset pitkät tekstit kirjoittaa mieluummin koneella, mutta ideoita kirjoitan ja piirrän muistivihkoon lyijykynällä.
Pari vuotta sitten opiskellessani aikuislukiossa espanjan kielen kurssit yo-kirjoituksiin asti, oli opeteltava vastaamaan koekysymyksiin koneella, mikä tuntui aluksi niin mahdottomalta, että melkein luovutin. Oli usein pakko hahmotella lauseet ensin kynällä paperilla. Käsi muistaa ja kirjoittaa ihan automaattisesti esimerkiksi aksenttimerkit, kun koneella kirjoittaessa ne unohtaa tai niiden paikkaa joutuu miettimään.